Rakkauden tunnustuksen jälkeen, pakko hieman avautua. Vailla mitään logiikkaa, kirjoitan tähän sitä mukaa mitä mieleeni juolahtaa ja mitä ehdin, koska nykeröiseni herää luultavasti hetkenä minä hyvänsä ja ihan enemmän kuin mielelläni, "hukkaan" kaiken aikani häneen. 

"Nauti nyt kun vielä voit (raskaanaoloajasta)"

VÄÄRIN! Ihan missä asiassa vaan, otan ennemmin tämän tilanteen, kun vauva on ulkona minusta! Herään mielummin yöllä vauvan itkuun, vaihdan kuiviin ja syötän hänet, jonka jälkeen voimme jatkaa taas unia. En siihen, että olen illalla ennen nukkumaanmenoa käynyt 4 kertaa vessassa. nukahdan, herään sekunnissa pissahätään, nukahdan, käyn vartin aikana kolme kertaa vessassa... Paljon mielummin nukun sen hetkenkin selälläni, kuin kyljelläni jättiläismahan kanssa! Sidon itse kenkäni. Voin nostaa lattialle pudonneen tavaran! Ei tarvitse ihan kuollakseen pelätä kaatumista. Voin nukkua selälläni! Voin aivastaa pissaamatta housuun. Finnit naamastani alkoivat kadota melkein heti kun olin synnyttänyt. Ja kyllä, saan ihan rauhassa syödä, käydä pissalla ja suihkussa, vaikka vauva onkin, se nukkuu hei. Aika paljonkin päivän aikana. Ja jos en vielä kertonut, kuinka taivaallista onkaan nukkua selällään...

"Sä tarttet sitä ja tätä ja tota ja..."

EN TARTTE! En ole tarvinnut desinfiointilaitetta, mulla on kattila ja hanasta tulee vettä. En ole tarvinnut rintakumia, nännini ovat tähän asti kestäneet ja voivat hyvin. Kirjoitan erillisen tekstin aiheesta, jos nännini menevät rikki. (Varmaan meneekin kun tässä asialla lesoilen.) Mitähän kaikkea muuta mulle on yritetty tuputtaa, maan ja taivaan väliltä. Raskaana oleva ensikertalainen: ÄLÄ USKO! ET TARVITSE! Tee niin, kuin itsestä hyvältä tuntuu!

"Vaatteet"

Vaatteita, joita on tunkenut ovista ja ikkunoista, olen samaa tahtia heittänyt menemään. Ne on melkein yhden käden sormilla laskettavissa, mitä oikeasti jaksan ja haluan lapsella käyttää. Yöpaita jossa on vetoketju ja muutama kietaisumallia oleva body ja housut jalkaan. Pärjää pienellä pienen kanssa, ensi kerralla tiedän tämänkin.

Joo, olishan tätä avautumisen aihetta loputtomiin. Olen aloittanut tämänkin teksti hormoniraivopäissäni, enkä nyt myrskyn laannuttua jaksa täällä sauhuta. Jos muutama "Superäiti" ottaa yhteyttä, lähettää 600 tekstiviestiä kun vielä kirjoitan vastausta ensimmäiseen, täytyy tulla näppiksen ääreen vuodattamaan. Hormonisekopäisyys on muuten jännä juttu, jos ihan oikeasti kuvittelee, että se helpottuu kun punnertaa sen rakkauden hedelmän itsestään ulos, niin väärin. Ei pidä tietenkään yleistää, mutta... 

Kotona, kotona, kotona. En oikein keksi mitään tekemistä täällä. Tai sitten se on vaan tämä päivä, ehkä huomenna on parempi. Voisin tehdä keskenjääneet askartelut ja käsityöt loppuun, mutta kun ei huvita. Voisin lähteä ulos kekkaloimaan, nyt kun siellä on kauniin valkoista, mutta tein jo aamupäivällä "pihahommia", mitä mä siellä tekisin? Seison paikallani? Jos lähden kävelylle, niin on otettava koirat mukaan, muuten siinä ei ole mitään tolkkua ja jos otan koirat mukaan, niin pitäs jaksaa laittaa niille hihnat ja pyyhkiä tassut ja... Huoh... Olkoot kaikki, ruikutan sitten taas koko illan miehelle kuinka tylsää on kököttää kotona. Paitsi jos se tänään tajuaisi jo tuoda mulle suklaata! Olisin halunnut aloittaa aamuni suklaalla, mutta kaikki jemmat on tuhottu. Amatööri.

Aika hyvin olen valmistautunut vauvan tuloon tai siis yrittänyt! Kasseja pakannut sairaalaa varten, muistilistat tehty, jotain pieniä hankintoja voisi vielä tehdä, kuten hoitoalusta ja joku vinkkasi että kannattaa hommata liivinsuojia? Jotain juttuja kumminkin mitä tungetaan tissiliiveihin? Täytynee taas kysyä joltain oman elämänsä expertiltä asiasta. (JEI, vähintään puolen tunnin luento imettämisestä ja maidontuotannosta tiedossa, siis!)

Tästä tulikin mieleeni. Voi-hyvänen-aika-sentään mitä ryöpytystä tässä saa osakseen!!! Tissikumi sitä ja imetystyyny tätä ja tämä hilavitkutin jota ei koskaan edes opi käyttämään, on sitten ihan ehdottoman tuikitarpeellinen ja ja ja... Ei, hyvää päivää! Jos en pärjää ilman ufon kokoista ja näköistä desinfiointilaitetta, niin olen pärjäämättä. Soittakaa sossuille. Ja tissikumi! Ymmärrän, että siitä on varmaan jollekin apua. Mutta, mitäpä jos vaikka kokeilisin ensin? Mitäs jos nännini on vaikka luotu imettämiseen ja kestää mitä vaan? Mitäs jos kokeilisin "yritä ja erehdy" -meiningillä? Mitäs jos vaikka oppisin virheistäni? Voin sitten kertoa, koko maailmalle tietenkin, kuinka ehdoton kapine on tissikumi, jos sitä tarvitsen... Eiku...

Pää on alhaalla. Mitä se meinaa? Meinaako se pikkuapina syöksyä vielä tämän vuoden puolella maailmaan? Aatonaattona, kun mulla ei tietenkään mitään muuta tekemistä sille päivälle olisi, mennään vielä suunnittelemaan synnytystä. Sitten, ehkä, selviää pääsenkö ponnistelemaan vai heiluuko veitsi.

Haluan karkkikauppaan! Heti!

Jäin kotiin. Äitiysloman ensimmäinen päivä! Saattaa olla, että kauan kadoksissa ollut kirjoitusinspiraationi tekee odotetun paluun. Tai kirjoitusinspiraatio mitään palaa, mulla ei vaan oo mitään tekemistä! Voin sitten taas lopettaa kun Pallero paukahtaa maailmaan ja on kaikkea muuta. 

Noin, kirjoitin tuohon viimeiseen pisteeseen viikko sitten. Hohhoijjakkaa. Ei oikein lähde käyntiin tämäkään kirjoitus, listaan asioita, joo! Siten saan edes jotenkin avauduttua tänne!

Koirat: Tässä töniessäni pienempää pois sylistäni, ajattelin mainita heidätkin. Reppanan reppanat, "mami" purkaa kaiken kiukkunsa koiriin, eikä mikään ole niiden vika. Syyllisyyspuuskissa heitän nakin jääkaapista, myöhemmin olen siitäkin ihan hajalla. Koirat lihoo, en jaksa lenkittää. Mä lupaan ja vannon, että kunhan kykenen lenkkeilemään, vien haukut vaikka joka päivä metsälenkille. Huoh.

Kivut: You name it! Mitä kipua tänään laitetaan!? Katsoin Imettäjät -ohjelman avausta, eikä tainnut yhden kerran kuulua, että raskausaika on ollut kaikkea muuta kuin oletti. Kyllä, olen samaa mieltä. En myöskään tajunnut, että kuinka paljon joka paikkaan särkee! Ja kyllä, olen myös unohtanut, että oli se kivuton aika. Koska nämä viimeiset viikot on ilmeisesti ihan helvettiä. Just nyt, sattuu selkään, sattuu lonkkiin, sattuu koko alapää. Ihan niinkuin yölläkin sattui. Ja eilen. Ja...

Nenä: Mitä, vit... Mun nenä on nyt ollut n. 8 viikkoa yhtäjaksoisesti tukossa. Jossain vaiheessa Googlasin jotain asiaan liittyvää, totesin että en ole ainoa ja hyväksyin asian. Tai paskat mitään hyväksy! Sen lisäksi, että kiemurtelen selkälonkkaalapää -kipujeni kanssa, herään siihen että kuorsaan! Samassa sängyssä ei voida nukkua miehen kanssa, meteli on niin rankkaa. Olisi mukavaa hengittää nenän kautta, vielä joskus. 

Hermot: Melko riekaleina. Saattaa johtua siitä, että on väsynyt, mutta raivoamisherkkyys on kyllä kasvanut entisestään. Jos mahdollista. 

Selkäkipu: Jos olet joskus elämässäsi kärsinyt selkäkivuista, ymmärrät miksi se on syytä mainita tähän uudelleen. 

Puuskutus: Puhelimessa puhuminen hengästyttää, kävely hengästyttää, seisominen paikallaan hengästyttää. Hampaiden pesu, istuminen, kaikki. Tälläkin hetkellä on sellainen tunne, että joku seisoo rinnan päällä. Puuskutan itseni puuronkeittoon. Lääh, puuh...

Niin joo. Joku puolituttu oli sanonut minusta, että olen juuri sellainen nainen, joka hehkuu raskaana ollessaan. HAHHAH!!!

Nyt olisi ollut syyslomaviikko, josta en saanut mitään irti, kiitos julmetun flunssan. Raskausaika on ollut aikamoista sairastelua, yleensä on ollut hyvä vastustuskyky, nyt saan kaikki taudit mitkä vähänkin ympärillä jyllää! Eikä näistä lenssuista yksikään ole alkanut millään pikku niiskutuksella. Kurkkukipu, en halua syödä. Kipeä yskä, en halua enkä jaksa puhua. Katsotaan sitten viikon päästä joko olisi jo nenäkin tukossa.

Viikko hukkaan neljän seinän sisällä siis. Ei ihan täysin. Pesin vauvan vaatteita. Ihastelin laittaessani koneeseen, kääntelin ja vääntelin kuivumaan, silitin, mietin järjestystä, laitoin siististi laatikoihin. Tämä saattaa olla ainoa hetki kun nautin tästä kaikesta suunnattomasti. Pahoin nimittäin pelkään, että kun kaikki paikat on täynnä paskaa ja puklua, ei ikuinen pyykkisavotta tunnu ihan näin romanttiselta?

Seurasin sokereita viikon. En saanut ainuttakaan arvoa, lähellekkään viitearvoja, joten sain luvan pitää taukoa kunnes on seuraava neuvola. Ei muuten, mutta ne herkut. Itsehillintää, itsehillintää. Helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin nyt kun on kipeä. Ei ihan hirveästi tee mieli kokkailla ja syödä salaattia.

Neuvolakäyntejä onkin nyt usein, tai siltä se tuntuu. Mikä tietysti on hyvä, varsinkin kun viime käynti neuvolalääkärillä oli totaalisen paska! Kamala äijä! Ei se tiennyt että piti tehdä sisätutkimus, olisi saanut jäädäkin siihen uskoon! Ei perkele... Sydänäänetkin oli mielestäni jotain kohinaa, jota kuunneltiin n. 4 sekuntia. Mitään se ei puhunut, täytti neuvolakortin ja lähti meneen. Onneksi neuvolantädin kanssa jatkettiin siitä, sokerin ja veriryhmäasioiden merkeissä, että jäi edes vähän parempi mieli.

Nyt menen peiton alle hörppään aamukahvit ja olen kateellinen kaikille joilla ei ole flunssaa ja pääsivät tekemään jotakin kivaa syyslomallaan.

Jaksan töissä, mitä nyt aamun ensimmäiset tunnit on vaikeita pysytellä hereillä. Johtuisiko se matalasta verenpaineesta? Mene ja tiedä. Muuten työpäivä menee ihan semi kivasti. Kotona jaksan hoitaa koirat ja maalailla pinnasänkyä. Neuloa toukkapussia, kokkailla ja tiskata...

Eli tuskin tästä mistään jaksamisesta on niinkään kyse, että kirjoittaminen ei nappaa. Puran energiaani jo kaikkeen muuhun. Vauvaan. Kaikki pyörii vauvan ympärillä, eikä ole tarvettakaan keskittyä siihen, että jakaisin asiaa koko muulle maailmalle.

Ehkä jossain vaiheessa innostun tästä, kun on aikaa ja inspiraatiota kirjoitella. Vauvalla kaikki hyvin edellisessä neuvolassa, nyt me aletaan syömään, päästään sohvalle pötköttään ja ihmettelemään kun masu hytkyy potkuista.

Rakastan.

Sitten ihanat uutiset. Niin ihanat, että sanat ei riitä, rakkaudesta pakahdun -ihanaa! Rakenneultra. Kaikki oli hyvin, vauvan maailman suloisimmat pikku jalat siellä potkutteli menemään. Saatiin mukaan liuta kuvia joita voi ihastella kotona ja kummallinen fiilis. Kun kerrottiin, että se rakkauspakkaus on tyttö! Kun mulla on koko ajan ollut niin varma olo, että poika siellä on! Pikkuhiljaa alan kääntyä sille kannalle, että käymme vielä yksityisellä kurkkaamassa, kumpi. Mitään en toivo, pojalta se vain on tuntunut. Äkkiä kuitenkin aloin rakenteen jälkeen näkemään kaikkea ihanaa vaaleanpunaista.

Istukka on edessä. En tiedä vaikuttaako se mihinkään muuhun, kuin siihen, että potkut ei tunnu nyt alkuun niin hyvin. Pakko vielä ultrasta mainita sen verran, että oli kyllä niin maailman ihanin lääkäri! Mukava, hauska ja kertoi koko ajan mitä katsotaan, parasta!

Nyt kun olen toipunut vatsataudista, rakennehuuma on tasoittunut, niin johan olikin aika sairastua karseaan kurkkukipuun! Toivon, ettei koko raskausaika ole tätä sairastelua.

Maha ja rakkaus kasvaa koko ajan. 

Alkoi työt, siellä pysyy ajatukset kiireisenä, kotona ei ole enää koko päivää luppoaikaa. Kävin neuvolassa, kuunneltiin sykettä, kaikki oli hyvin. Viikko vielä ja sitten on rakenneultra, odotan innolla. Onneksi päivät menee nyt äkkiä, kun työt alkoi.

Nyt mätän säkillisen kirpeitä karkkeja suureen napaani ja hiljenen, kunnes saan jostain puhtia kirjoittaa enemmän.

Vatsa on mennyt muutamaan otteeseen ihan kovaksi, nyt tässä pelätessä ja stressatessa tuntuu, että se on koko ajan kova!? Luin keskusteluja ja googlettelin, en halua enää tehdä niin. Yritän aina lukea viimeisenä jonkin sellaisen rauhoittavan ja itselleni hyvän mielen tuovan kertomuksen/kommentin, ettei jää paskanmaku suuhun ja pelot kasva.

Soitin neuvolaan ja huomenna pääsen, kuunnellaan syke ja katsotaan perusjutut kuntoon, mietitään sitten onko lääkäri aiheellinen vielä ennen rakennetta. En todellakaan haluaisin joutua mihinkään vuodelepoon tässä!!! On sellainen pesänrakennus säätäminen täällä meneillään, ettei nyt kyllä millään... Neuvolantäti lohdutti, että jotkut kestää huonommin rasitusta raskauden aikana. Ja niin pitkään kun tähän ei liity vihlovaa, kovaa kipua tai vuotoja, on kaikki suht ok. (Vai onko!? ÄÄÄÄÄKKK!)

En tee tänään mitään! Katson elokuvia, käyn syömässä ja ystävän luona, mutta pesäntekopuuhat saa olla, siihen asti kunnes tiedän että Ötökällä on kaikki kunnossa.

Mun mies on ihana ja yrittää lohduttaa, parasta. Mutta sitä mä en kestä tai tajua, että KAIKKI tutut äidit (tähän mennessä), kenelle olen puhunut tästä, yrittänyt saada vertaistukea, ihmettelevät ja käskevät lääkäriin. Koska KENELLÄKÄÄN muulla, ei ole ollut mitään ihmeellisiä kipuja raskauden aikana!? (Paitsi se yksi likkakaveri kertoi aiemmin, että oli selkävaivoja ja joitakin kipuja toisellakin kolmanneksella... Täytyypä kysellä vielä sieltä..) Muttako ihan oikeasti, ihanaa että teillä muilla on ollut niin täydelliset raskausajat! Minulla on naama täynnä finnejä, tukka sekaisin, pikkuhousut koko ajan pyykissä, kipuja, särkyä, epävarmuutta ja pelkoa.

Hehkua odotellessa. Buahhhahahahahaha!

Niin, mitä sitten odottaa. Mä odotan ninjapotkuja! Eilen aamupäivällä Ötö muistutti olevansa tuolla keissin uumenissa, mutta ei sen jälkeen. Odotan ultraa ja kyynelten tulvaa, sitä onnen hetkeä (ainakin toivoisin sen olevan onnellinen hetki). Odotin aamulla ihan toisenlaista lukemaa kun hyppäsin vaa´alle. Ei niitä kiloja olekaan tullut yhtään sitten neuvolakäynnin. Odotan silmälääkärin mielipidettä. Odotan. Odotan. Odotan ja pelkään.

Sitähän tämä on, pelottavaa. Eilen elokuvaa katsellessani ulisin varmaan paljon sitäkin, että kuinka paljon mua pelottaa tämä koko homma. Ei mitenkään 24/7, mutta välillä. Kasvattaa tämä kokemus, vatsaa ja luonnetta. Pakko lopettaa sellainen turhasta hermoilu ja ajatella vauvan parasta. Ajatella vauvaa. Kuinka paljon tätä olen halunnut ja kuinka paljon haluan sille Ötökälle antaa.

Hyvä, itketän itseäni. Lopetan ja katselen välillä vaikka jonkun muun, kuin chick flickin.

Mutustelen mansikoita, vadelmia, tomaatteja, viinimarjoja. Nam. Kesäherkkuja ja näitä voi vetää loputtomiin. Saas nähdä, että tuleeko jossain vaiheessa seinä vastaan, niinkuin kävi niiden hedelmien kanssa. Nimim. Eikoskaanenäänektariinia! Yritän syödä terveellisesti, mutta se, että kämpässä on noin 40astetta lämmintä, ei houkuta keittelemään perunoita tai laittamaan uunia päälle, hankaloittaa hieman kotiruuanlaittoa. 

Olen nyt muutamana päivänä ollut tuntevinani liikettä. Nämä on vielä kuitenkin niin epätodellisia hetkiä itselle, en oikein tiedä... Liikkuiko se tosiaan? Mikä se sitten oli jos ei...? Mietiskelin muutenkin tässä rennosti ottamista ja odottelua. Kaverini tunnusti, että oli käynyt neuvolassa vähän väliä kuuntelemassa sykettä. Miksi? Miksi en itse kehtaa vaikka haluaisinkin kuulla vauvan? Mun raskaaksi tuleminen kesti pari vuotta, kaverini tuli laakista molemmilla kerroilla. Mistä se on huolissaan? Ajan päähäni ajatusta, että ei ne naiset ennenkään ole hysteerisenä soittanut kerran viikossa neuvolaan aikaa. Odottelen niitä pieniä liikkeitä ja alan uskomaan tähän hommaan. 

Ja jos tätä lukee joku, niin lopeta ja lähde rannalle. Kävin aamupäivällä uimassa, alueella jossa asuu paljon lapsiperheitä, eikä siellä ollut ketään (taaskaan!)!